Keittiöpsykologista höpinää elämästä ja vähän joogastakin

Olin eilen baletissa. Olin haltioitunut.

En edes tiedä mistä aloittaisin. Tanssijoiden pehmeät, viipyilevät hypyt, musiikin täyteläisyys, joka paikassa lavalla tapahtuu joitain kaunista ja kiinnostavaa, lavasteet muuntautuvat taianomaisesti, musiikissa on niin monta vivahdetta jotka kaikki käyvät täydellisesti yhteen, tanssijoiden jalkojen tömähdykset, se kiun itse miettii miten lapsitanssijat kokevat ja näkevät tilanteen. Millaisissa kodeissa he asuvat? Tähtitanssijattaren täydellisesti värisevä tyllihame. Onko tuolla miehellä oikeat rintakarvat? 

OIKEAT ihmiset liikkuvat tuolla, ovat läsnä ajatuksineen, kehoineen, tarinoineen.

Täyteläisyys on se sana joka voi kuvailla tätä parheiten. Mahtava määrä ärsykkeitä jotka kaikki toimivat yhteen, imaisevat minut mukaansa.

Tällaisia kokemuksia tulee usein muissakin tilanteissa, ehkä vähemmän ylitsevuotavasti kuitenkin. Itselle metsä on sellainen paikka: metsän äänet, tuoksut, ilmavirrat, hyönteiset, linnut, puut, taivas ja vaihtuva sää, valo... 

Uiminenkin tulee mieleen, varsinkin se hetki kun sukeltaa hetkeksi veden alle.

Tällaisina hetkinä olen yhteydessä ympäristöni kanssa, koen sen koko laajuudessaan. Samalla olen yhteydessä itseeni, mutta itseni unohtaen, olen osa kokonaisuutta.

Melkein parikymmentä vuotta sitten olin tutkijana yliopistossa, tavallaan unelmatyössäni evoluutiobiologian tutkijana. Olin aina halunnut biologiksi, sillä tunsin suurinta onnellisuutta ja tyydytystä kun sain olla yhteydessä luontoon, elämään, sain viettää luonnossa aikaa tarkkaillen ja kokien.

Tutkijana elämä oli kuitenkin toisenlaista: olin toimistossa koneella kaikki päivät, oli paineita, analysoin, opiskelin ja kehitin teorioita, koetin parhaani mukaan tehdä tilastotieteellistä data-analyysiä. 

Oli siinä työssä paljon hyviäkin puolia, mutta kokonaisuudessaan olin pettynyt. Tällaistako elämä nyt sitten onkin? Toimistossa istumista ja älyllistä pohdintaa? Tuntin itseni vain puolikkaaksi ihmiseksi, niin paljon vietin aikaa loogisesti päätellen, tietoa omaksuen ja tuottaen, ettei aikaa ja energiaa kertakaikkiaan jäänyt tarpeeksi muuhun. Olin jumissa.

Sain jonkinlaisen työuupumuksen, masennuksen, olin vähällä luovuttaa ja jättää väitöskirjan kesken. 

Muistan sen käännekohdan. 

Istuin kotonani katselemassa ikkunasta ulos. Pihassa kasvoi pensas, käkkyräinen ja pieni. Silloin, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, koin yhteyttä. Yhteyttä tuohon pensaaseen, tunnistin sen eläväksi olennoksi ja siten jollain lailla samanlaiseksi kuin minäkin.

Muutos kesti kauan, mutta siitä hetkestä se alkoi. Siitä yhteydestä. Erillisyyden loppumisesta. 

Tiesitkin ehkä, että sana jooga tarkoittaa suomeksi "yhteyttä"? 

Joogaharjoitukset ovat harjoituksia, jotka vievät meitä kohti yhteyttä, tai oikeastaan ne poistavat niitä esteitä joita meillä on yhteyden kokemisen edessä. Yhteydessä oleminen on meille luontainen olotila, sitä ei tarvitse mitenkään rakentaa tai tehdä, ja lisäksi se on meille aivan välttämätöntä, muuten elämä on pelkkää kärsimystä 

Sen takia minä joogaan. Tietenkin joogaharjoitus on tietynlaisia asentoja, liikettä, harjoituksia jotka vahvistavat, notkistavat ja auttavat palautumaan. Ne myös auttavat olemaan yhteydessä omaan kehoon, ja se on aivan välttämätöntä että voisi olla yhteydessä oikeastaan mihinkään muuhun.

Mutta myös kissan silittäminen tai luonnossa kävely on joogaa kun sen tekee avautuen kokemukselle ja läsnä ollen. Hetket, jolloin on haltioitunut kokemastaan ovat tietenkin täyttä joogaa. Rakkaiden ihmisten kanssa oleminen on sitä myös (ja ei-niin-rakkaiden kanssa oleminen voisi myös olla jos olisi oikein korkeatasoinen joogi! Sitä odotellessa...) 

Toivon sinulle paljon yhteyden kokemuksia!